Otteita Tiikkajan Viljon päiväkirjasta
Olen syntynyt Kuolajärven kirkolla 25.3.1905. Siellä elin lapsuusvuosia.Ollessani 9 vuotias, siirryimme asumaan Lapajärvelle.Tulimme ensin Sallan papin Hakkaraisen hevoskyytillä Kuusivaaraan Hoiskon torppaan. Hevosta ajoi Hakkaraisen renki, joka oli menossa Kemijärvelle jauhokuormaa hakemaan.
Lapsuusaika Kuolajärven kirkolla oli kivaa. Varsinkin kun pääsi Matti enon kanssa käymään mummolassa Keino-ojalla. Matin sukunimi oli Lepistö. Lepistö asui 5 km Sallasta, Korjalle menevän tien varressa. Heillä oli tukkikämppä tai ruukin pirtti, savottalaisten ajalta. Marjastelimme siellä. Mummo teki meille veljeksille peukalovoileipiä, ne maistuivat tosi hyviltä. Ukki ja Mummi olivat syntyneet Kuolajärvellä, kuten Einokin. He olivat tulleet 90 vuotta sitten Sallaan asumaan.
Äiti Hilja oli heidän tyttö, Leskisen Maija ja Ojalan Mantakin. Heidän sukunimensä oli Lepistö. Vanhin sisaruksista oli Kustaa Aadolf. Kustaa oli tullut Kuolajärven kirkolle Kortesjärveltä. Ja toimi Lukkarina Kuolajärvellä. Siihen aikaan oli Sallassa pappina joku Hroderius niminen mies. Tämän lukkarin elämä päättyi murhamiehen luodista Kuolajärvellä. Verityö tapahtui hänen ollessa tilusmaksujen perintämatkalla Vuorikylässä ja Kurtinkylässä vuonna 1912.
Minä sain aakkoset työväen liikkeen toiminnasta jo lapsena Kuolajärven kirkolla. Äiti ja isä uhrasivat monta työpäivää työtätekevän köyhälistön asian puolesta. Noin 65 vuotta sitten meillä oli jo työväenliike Sallassa. Se taisteli sitkeästi työtätekevän kansan asian puolesta. Minunkin äitini kävi naisosaston puolesta kokouksissa, Kemissä ja Lahdessa asti. Äitini Hiljan oma suku oli Lepistö. Meillä vanhassa Sallassa vieraili kansanedustajia. Hilda Herrala ja Tyyne Kyyhkynen. He olivat yötä meijän torpalla. He puhuivat työväenliikkeen elämäntyöstä. Minä muistan kun Lappalaisen Liisa kantoi Sallan nuoriso osaston lippua vappukulkueessa, joku Aittaoja otti valokuvia siitä.
Se meiän mökin nimi Kuolajärvellä oli Lepola. Naapureitamme olivat Lappalainen Heikki ja Ulkuniemi Oskari. Heidän tilansa nimi oli Ilomäki. Siellä oli asunut myös Metsänhoitaja Langi. Ja myöhemmin Metsänhoitaja Rangruuna.
Koulusivistys jäi minulta heikoksi, kävin yhtenä talvena kiertokoulua. Opettajana oli joku Pänttinen, hänellä oli soittopeli kannel. Siellä me veisattiin, että vanhan talon ikkunat tärisivät. Minun poikakaverina olivat Ruube Savolainen, Vihtori Iivari ja Virkkulan poikia.
Siitä mitä jouduimme lapsuusaikana kokemaan
Isä meni Venäjälle Näsöön halkoja tekemään, että saimme elatusrahaa. Minä kannoin nahkalaukulla Kursusta ruokatavaraa, kun äiti oli pienten lasten kanssa kotona. Me sairastuimme Espanjan kuumeeseen, ei ollut lääkkeitä olisiko ollut joku asperiinilappu. Äiti koitti hoitaa meitä. Meillä oli pari lehmänkantturaa ja pirtinloukossa oli vähän ruisjauhoja säkissä ja suolaa toisessa. Kun isä tuli keväällä kotiin, hänellä oli niitä ruplia jotka olivat isoja seteleitä.
Äiti teki 9 lasta, joista yksi kuoli ensivuodella. Lapsi piti viedä Kuusivaaraan kastettavaksi, koska pappi ei tullut kotiin lasta ristimään. Niin lapsi oli vietävä hänen luokseen. Ei muuta kun sukset jalkaan, lapsi koppaan koppa kelkkaan ja taipaleelle. Kun pappi palasi kinkeri reissulta Kursusta Sallaan, niin se risti matkalla lapsen ja niin tuli nimi kirkonkirjaan.
Ei meillä ollut hevosta siihen aikaan. Ei ollut äidillä kätilöä apuna synnytyksessä. Isä sitoi lapselta napanuoran ja äiti pesi lapsen koolissa sängynlaidalla polvillaan.Kerrankin kun äiti sai lapsen. Oli poromiehiä pirtti täynnä, niin ne ei edes tienneet kun aamulla heräsivät. Että taloon oli syntynyt uusi asukas, vasta kun kuulivat lapsen itkun.
Unohtumaton lapsuusaika 1918
Ei ollut leipää. Petäjän parkkia survottiin ja käytettiin Salmivaaran myllyllä jauhattamassa.Me saimme niitä rammijauhoja, joita sanottiin rahmijauhoiksi. Ne olivat tulleet Amerikasta, mutta ne olivat keviät ruoka-annokset. Ne pantiin uuniin paistinpannuun, että pysyivät koossa. En ole ennen pettänyt isänmaatani mutta silloin, kun tein ulostuksen hangelle sen vei tuuli.Mutta jäihän veriläiskä lumelle isänmaan hyväksi.
Vaatteet meillä oli repaleita. Äiti teki meille puserot manilasäkistä, jossa oli joskus ollut jauhoja. Naapurimme Marjatta Kalle. Joka oli Kurtin rintamalla ottanut kaatuneelta valkokaartilaiselta sotilaalta manttelin, antoi sen äitille. Siitä tehtiin Juholle ja minulle housut. Marjatta Kalle oli hevosineen puolustuslaitoksen töissä Kurtin rintamalla 1918.
Se unohtumaton tuomi ja äiti
Istutimme sen tuomen äidin kanssa keväällä meidän kämpän viereen, silloin pula-aikana. Se tuomi kukkii vieläkin, vaikka sitä on myrskyt runnellut. Elämä siinä sykkii vieläkin.Vuonna 1918 isä sai Kursusta ohransiemeniä kahakylvöllä. Josta täytyi antaa puolet sadosta Kursun isännälle syksyllä. Niitä jyviä oli noin 40 kg.
Eräänä iltana istuimme äidin kanssa sen tuomen vierellä. Äiti itki oli kaunis kesäkuun ilta. Lammin vedenpinta oli tyyni ja pienet kalat tekivät väryä vedenpinnalla. Meitä oli neljä lasta ja äiti sanoi. - Otamme Viljo tuon veneen ja lapset mukaan ja lopetamme tämän meiän raskaan elämän.
Silloin minä lohdutin äitiä.- Älä itke, meillähän on tuossa vieressä ohraa kasvamassa ja minulla kun voimat karttuu niin kyllä me tullaan toimeen. Edvin kysyi äidiltä. – Saammeko me äiti syödä ohraleipää, sitten syksyllä kun tulee jyvät pellosta. Äiti vastasi.
– Kyllä varmaan, syömme sitten ainakin yhden kerran tarpeeksi. Muistan kuinka elintarvikkeita vastaanottamassa Sallan kunnan puolesta oli Kallunki Simppu ja Vaarala Jalmari Märkäjärveltä. He kuuluivat elintarvikelautakuntaan. Meillä kotona oli ruisjauhoja 13 kg. ryyniä 2 kg. He kysyivät myös lihaa. Äiti sanoi.
- Ei ole muuta kuin yksi jänis padassa paistumassa. Sitä ne eivät ottaneet elintarvikelautakunnan papereihin. Pyysin veli Juhon kanssa lintuja etelärinteiltä. Saimme useita lintuja, jotka oli tervetullutta lisäravintoa. Isäukko teki meille vanhoista sarkahousun lahkeista talvikengät. Ei ne ollut nahkakenkien veroiset.
Usein kesällä juostiin vain avojaloin. Tein isän kanssa halkoja Pilkkavaarassa kunnalle, jotka sitten kuljetettiin Salmivaaran koululle. Kerran muuanna suvipäivänä jalat olivat aivan märjät. Isäni sanoi. – Voit mennä tulille kuivattamaan jalkojasi, ettei tule nuhaa. Melkein liikutuin isäni sanoista. Tunsin että hän välittää meistä lapsistaan, vaikka ei sitä kovin usein osoittanutkaan. Meillä oli olkileipää eväänä ja pottuvoita, jossa ei suinkaan rasva haitannut.
