1918 se oli kauhun aikaa työväenluokan lapsille. Meidän kämpässäkin oli Kursusta miehiä monena yönä
He olivat pakomatkalla venäjälle. Olivat valkokaartilaisia paossa.Silloin alkoi se työläisten muilutus ja vankilaan survominen. Meillä oli Kursusta Rahavi Kainulainen, Matti Myllykangas. Aapo, Pietari ja Kalle. Heidän serkkunsa Jaakko Huhtala, kolme Tuhkalan veljestä ja Iikka Moilanen. Joka murhattiin Kemijärvellä 1918.
Myöhemmin murhattiin myös Kalle Kemppainen ohranan komeroon. Sen Iikka Moilasen murhan yhteydessä häneltä oli käsikin lyöty poikki. Yksi Säkkinen oli ollut yhtä aikaa putkassa, ja hän kertoi. Että tältä Iikka Moilaselta oli tosiaan lyöty käsi poikki, ne oli ollut niitä valkokaartilaisia. Valkoiset nauhat käsivarsissa. Siinä ne jo pistelivät pistimellä kun raahasivat häntä Pöyliöjärvelle. Eikä hän siltä reissulta palannut koskaan takaisin. Aikaisemmin tämä Iikka oli saanut Kursusta tovereiltaan ruokapaketin ja oli ollut kaluamassa poronlapaa, kun pyövelit tulivat.
Nämä minun tietoni perustuvat siihen, kun olin isän kanssa tukkisavotassa Vuotoksen kairassa. Olin toisella kymmenellä. Siellä tapasin Säkkisen, joka oli ollut putkassa samana iltana kun Moilanenkin. Hän sanoi kuulleensa vankien huudot, kun niitä kidutettiin ja tunsi miehet.
Hoiskon Yrjö ja minä tulimme Kursusta, meillä oli rahmijauhot laukussa ja selässä olkia. Sehän väsytti kun oli ravinnonpuute. Takaa ajoi ohitsemme kaksi hevosmiestä, pyysimme heiltä.- Ottakaa meidän laukut rekeen, olemme matkalla Hoiskon torpalle. Nuorempi miehistä kysyi. - Oletteko te polseviikkejä. Sanoin heille. - En tiedä mitä ollaan. Vanhempi miehistä ajoi edessä ja sanoi
- Niitten Tiikkajan poikain isä on kova polseviikki. Niillä oli tyhjät heinähäkit reellä. Jälkimmäinen mies kielsi pitämästä kiinni reen perästä, kun olette polseviikkejä. Me sanoimme. – Menkää Helvettiin! Niin huonotki teillä on nuo hevospelit. Miehet olivat menossa heinän hakuun Salmivaarasta. Ne omistivat siihen aikaan Vaaralan tilan, jossa asuu tänään Piisi Olli. Miehet olivat Kemijärven Isoltakylältä.
Kerran kun me tulimme Hoiskon Yrjön kanssa Tuohivaaran tietä pitkin. Meillä oli korttijauhot laukussa. Yrjöä väsytti niin, hän sanoi minulle– Vatsaani karvastelee ja on kova nälkä.Minulla oli leipäpala taskussa, olihan se kyllä petäjäleipää oljen kanssa sekoitettua. Jaoimme sen leipäpalan Yrjön kanssa kahtia.
Alkukesällä 1918 äiti sanoi isälle. - Lähden käymään Kemijärvellä Manta siskon tykönä Ojalan talossa, kyllä niillä on ohrajauhoja. Saamme heinäaikaan ohraleipää, kun mennään selkosniitylle. Isä arveli, ettei hän sieltä tulisi saamaan jauhoja. Manta oli sanonut äidille.- Minä kyllä antaisin, mutta isäntä ei lupaa. Kun äiti tuli takaisin, oli hänellä kämmenen kokoinen palanen ohraleipää. Siitä saimme nokareen kukin, se oli erittäin hyvä suupala. Silloin oli kapitalistinen terrori mieliala Suomessa. Manta tätikin oli sanonut äidille. - Jos minulla olisi kivääri, niin ampuisin kaikki punikit. Äiti oli silloin sanonut.- Tässä olisi yksi punikki, saat kai sinä minut ampua jos tahdot.Täti oli kertonut että heidän taloon Ojalaan oli jo määrätty uusi isäntä. Mikäli tulee voitto kansallis-sodassa, Ollanketo nimeltään.
Se oli sitä kauhun aikaa, työläisiä survottiin Ohranan komeroihin. Työläisten kirjapaino lakkautettiin. Kansantahdon kirjapaino särjettiin. Sekä lakkautettiin ammattijärjestöt. Minäkin olin silloin jo mukana ammattijärjestössä. Sen järjestön nimi oli Puutyöväen liitto. Silloin Kosolan Vihtori otti mukaansa isänmaan ystävät ja marssi kohti Helsinkiä.Muistan kun Kursun kylässä oli isänmaan urhoja, isot puukot vyöllä. Ne sanoivat meille - Kyllä te pikkumiehet vielä näette, mistä se tuulee! Muistan kuinka niitä talonpoikia ajettiin silloin maantielle, useita perheitä.
30- luvulla
Muistan kun minun isälläni oli vero maksamatta Sallan kunnalle. Vaikka ei käyty ansio työssä, meiltä vietiin silloin pakkohuutokaupalla kaksi lehmää ja talon ainoa hevonen. Isällä oli kahdelta vuodelta yhteensä 600 mk veroa maksamatta. Sallan kunta huusi lehmät ja hevosen. Antoi sitten vuokralle 600 mk vuosimaksusta. Minä olin kesällä Märkäjärvellä hevosen kanssa soran ajossa. Hevosen ja miehenpäiväpalkka oli 70 mk yhteensä. Sinä kesänä oli kuumia helteitä ja kovasti paarmoja. Jotka kiusasivat sekä miestä että hevosta. Hevosesta tippui verinen hiki siinä paarmojen kiusaamassa helteessä. Sieltä toin hevosen kotiin ja lähdin Vuotokselle pöllisavottaan.
Kursussa tapasin metsänhoitaja Savirikko Niilon, joka otti minut apumieheksi Vuotoksen Jauruun Koutelo - ojan varsille, metsän takseeraukseen. Hän maksoi 60 mk päivältä, se oli hyvä palkka. Olin hänen matkassaan 5 viikkoa, hän oli rehti mies. Silloin kulki konttiposti Miettiseen ja Ahvenselän taloihin. Salmijärven Matti oli postinkuljettajana. Miettisen taloon tuli Lapin Kansa.Vanha Miettis ukko sanoi.
– Tommoset Kosolan Vihtori ja Helsinkiin marssivat! Metsänhoitaja ei ottanut ukon puheista miksikään. Hän rupesi raataamaan muita asioita, päästäkseen siitä aiheesta.Juhannuspäivän olimme Vuotos tunturissa. Sieltä tulin kotiinMetsänhoitaja oli sittemmin siirtynyt eläkkeelle ja oli muuttanut Helsinkiin.
Sota aikaa, 1939- 40
Talvisota aikana palasimme Torniojokilaakson Karungista Aapajärvelle, sieltä Kemijärvelle. Sieltä sitten Tapionniemeen. Minä lähdin sinä päivänä hevosen kanssa tulemaan Kemijärvelle. Hevoseni Putte tuli niin lujaa kotiinpäin, että pani laukaksi. Annoin sitten suitset isäukolle, että viepi hevosen Aatalle että hän hoitaisi sitä. Isä otti hevosen Kemijärvellä, josta he menivät Tapionniemeen evakkoon. Minä hyppäsin junaan, piti ilmoittautua sotilaspiiriin Rovaniemellä. Rovaniemeltä mentiin Rautakylään ja sieltä Ouluun. Siellä vannoimme sotilasvalan kirkossa Helluntain pyhänä. Meillä oli vielä siviilivaatteet päällä, mutta saimme sentään sotilaslakin ja vyön.
Kesäkuussa meidät siirrettiin Kuhmoon. Siellä kaivoimme ampuma pesäkkeitä. Jouduimme hautaamaan venäläisten ruumiita. Siinä oli myös kahdeksan Suomalaisen ruumiit, jotka hautasimme myös. Ne olivat jääneet isojen puiden alle, kun venäläiset olivat tykistöllä keskittäneet. Ampuneet metsän aivan säpäleiksi. Yhden kylpysaunan näin siellä ehjänä, jota ei ollut tuhottu. Sitä savottaa kesti seitsemän kuukautta minun kohdallani. Siviiliin pääsin Nurmeksessa.
