Sota-aika
Minä olin Tonkopurolla töissä, kun tuli sota. Ja yleinen liikekannallepano. Tuli määräys että kokoonnutaan määrätylle paikalle. Se oli äkästä toimintaa. Se lähtö tuntu kamalalta! Että sitä oltiin sotaan lähdössä. Minä jouduin Sallan rintamalle. Vanhaan Sallaan, myöhemmin me luovutettiin se rintamalohko saksalaisille. Sieltä meidät vietiin Kiestinkiin, se on siellä Kuusamon itäpuolella jossakin. Sieltä taas jouduttiin Uhtualle. Josta minä pääsin sitten aikoinaan siviiliin. Silloin oltiin sitä mieltä, että isänmaata puolustetaan viimeiseen asti. Se koettiin tärkeänä ja asevelihenki oli korkealla. Kelsinkäisessä me lähdettiin kairaan taistelemaan.
Oli ollut puhe että saksalaiset on siellä mukana rautatien ja maantien takana. Mutta eikö mitä! Meillä ei ollut mitään raskaampaa aseistusta. Venäläisillä oli rautatie ja maantie käytössä. Se oli raskas ja ikävä reissu, vähillä voimilla kun siellä tapeltiin. Siellä kaatui ja
haavoittui paljon sotilaita. Niitä tuotiin sieltä kantamalla ja hevosen selässä. Venäläiset lentokoneet myös tulitti meitä, se oli kauheaa meininkiä.
Minäkin siinä rytinässä haavoitun, kun tuli tykinammus niin lähelle. Siinä lensi hiekkaa kasvoille ja korvat meni lukkoon. Lääkärin luona joutui käymään se puhdisti naarmut ja puhdisti myös silmät ja korvat, kun niissäkin oli hiekkaa. Siinä haavoittui moni kaveri, ja osa kaatui. Komppanian päällikkökin siinä taisi seota jotenkin. Se oli ihan poissa tolaltaan siinä rytinässä. Yksi vääpeli otti siltä sen karttalaukun ja sen avulla suunnistettiin pois sieltä. Oltiin vähällä joutua sekaisin niitten venäläisten kanssa, siitä se vasta soppa olisi syntynyt. Venäläisillä oli konekivääri pesäke siinä kummussa.
Vääpelin taitavan luovimisen ansiosta saatiin tuotua haavoittuneetkin pois sieltä. Vääpeli tiesi missä siellä ne venäläisten pesäkkeet olivat ja osasi kiertää niitä. Siinä tehtiin kaikki ettei kaveria jätetty, vaan tuotiin haavoittuneet pois kentältä. Kelsinkäisen taistelu oli yksi niistä pahimmista paikoista jossa jouduin olemaan. Vaikka minulla se reissu kesti kolme vuotta, vähän ylikin, kyllä se oli pitkä aika.
Ja oli huoli kodista, kirjeen vaihto kotiin kyllä pelasi jotenkuten. Kyllä sitä koettiin pelkoa kun oltiin tositouhussa siellä rintamalla. Uskon ettei sitä tässä oltais jos ei olisi pelännyt. Liika rohkeuskaan ei aina ollut hyväksi. Siellä piti olla se harkintakyky, ettei nosta päätään turhanpäiten. Kerrankin siellä Vuorikylän seudulla, kun tielle hyökättiin. Konekivääri suihku tuli suoraa kohti. Minun takana oli vesakkoa ja raminaa kuului sieltä selän takaa. Silloin yksi luutnantti Pentikäinen, huusi että. - Ylös - ylös siitä! Ja yksi kaveri kun nosti päätään niin sillä oli heti kuula otsassa. Veikko Kelloniemi oli sotamiehen nimi ja hän jäi siihen paikkaan. Ja niin se olisi käynyt muillekin, kun kuulasuihku pyyhki pensaikkoa ei siinä parannut päätään nostaa.
Asemasodan aikana meillä oli vähän urheilu harrastuksiakin. Kunnari Olavi Sallasta voitti kuulantyönnön kilpailun, hän oli oikein iso ja vankka mies. Oli hiihto ja muitakin kilpailuja. Minäkin osallistuin hiihtokilpailuun ja pärjäsinkin aika mukavasti, olin siellä parhaiten joukossa. Kotiväestähän siellä oli huoli ja ajatukset oli kotona usein. Kyllähän se oli kotiväelläkin ollut kova huoli. Silloin kun lähtiessä hyvästeli, ei tiennyt onko enään paluuta.
Minä haavoituin siellä Uhtuan rintamalla, niin jouduin olemaan neljä kuukautta Diakonissa sairaalassa hoidettavana. Vaimo kirjoitti, että hän tulee katsomaan. Mutta minä sanoin. - Älä veikkonen tule, kyllä minä selviän ja tulen täältä kun kerkiän. Ei sitä kannata tulla tänne sängyn viereen itkemään, eikä pidä olla huolissaan. Minä olin silloin jo aika hyvässä kunnossa, mutta silmään oli vielä jäänyt sirpaleita.
Lopulla sain kaksitoista vuorokautta toipumislomaa, sen haavoittumisen jälkeen. Pääsin käymään kotona, perhe oli siellä hyvissä voimissa. Kyllä se tuntui katkeralta lähteä loman jälkeen takaisin joukko osastoon. Siinä itkettiin ja syleiltiin, lähdön hetkellä. Lapset oli vielä pieniä, ei ne silloin vielä kaikkea ymmärtänyt. Ja sitten takaisin rintamalle.
Oli taas palattava Uhtuan kairaan, entiseen yksikköön. Pistojoen luona oli linjat ihan lähekkäin, naapurin kanssa. Kainuussa Ristijärvellä, minä jouduin saksalaisia ajamaan takaa entisiä asetovereita. Rovaniemen lähellä Pekkalan lossin luona pysähdyttiin. Ja siitä mentiin
Hirvaan metsäkoululle jossa minut sitten kotiutettiin. Niin ne osat kääntyivät, aseveljistä vihollisiksi. Ei sitä ensin meinannut uskoa. Että nyt pitää ruveta ajamaan saksalaisia pois. Kun ensin oli rinta rinnan taisteltu, sitten kääntää aseet toisiaan vastaan. Kummalliselta se silloin tuntui.
Sitten se rauhantekokin tuntui niin katkeralta. Kun jouduttiin luovuttamaan paljon alueita Venäjälle. Sallan kunnastakin yli puolet. Olen kerran käynyt katsomassa Vanhassa Sallassa turisti retkellä. Tuli mieleen täällä se minunkin äiti lepää Vanhan Sallan hautuumaassa.
Venäläiset oli jättäneet hautuumaalle öljyjä ja koneen romuja. Se tuntuu jo hautuumaan häpäisyltä! Sinne oli tallautuneet hautakivet ja hautakummut. Kyllä sitä oli ikävä katsella. Sinne Vanhaan Sallaan on haudattu paljon myös saksalaisia kaatuneita. Silloin niille oli aina pantu kypärä haudan päälle merkiksi.
Meillä oli kotitalo säästynyt ehjänä sodasta, oli mukava tulla kotiin. Isä on kuollut Oulussa ja on haudattu Kursun hautuumaahan. Hän asui silloin Vienon luona, kun sairastui. Vietiin Ouluun sairaalaan jossa kuoli. Sodan jälkeen elämä palasi raiteilleen. Minä tein kaikenlaisia töitä. Pellonraivaus aikaan kaivoin ojiakin kahtena vuonna lapiopelissä, se oli kovaa työtä. Nykyjään olen jo kotiukkona ja teen kotona kaikenlaista. Minulla ei ole muita koneita kuin moottorisaha ja onhan se moottorikelkkakin talossa.
Vaimo on hyvä ruuanlaittaja, ankaraa se on ollut hänelläkin. Häneltä on surmattu isä ampumalla seinän läpi. Ei hän silti ole pahemmin valitellut kohtaloaan. Hyvin meillä yhdessä on eläminen sujunut. Eikä minullakaan ole siitä valittamista. Silloin kun menimme naimisiin, niin pidettiin pienet häät ja siellä tanssittiin kovasti. Minä olin kova tanssija.
Kun täytin 60 vuotta, meillä pidettiin juhlat isossa pirtissä Lapajärvellä. Kahdella hanurilla soitettiin ja kovasti tanssittiin. Mutta 70 vuotta täytettyäni, ei juhlittu ollenkaan, eikä 80 - vuotis päivääkään juhlittu. Mitä nyt kotiväen kanssa kahviteltiin ja täytekakkua syötiin. Mutta jos elän, niin varmasti juhlitaan 90 - vuotis päivää.
